Alice in Derbyland

Minä rakastan kaikkia mun ihania derbytyttöjä ihan hulluna, ne on mahtavia ihmisiä kaikki. Joskus mä vain tunnen olevani siinä porukassa vähän erilainen.

Stereotyyppinen roller girl voisi näyttää vaikkapa tältä:

...ja sitten olen minä. Umpihetero konservatiivinen porvari. Se tyttö, joka ei allekirjoita turkistarhausta vastustavaa kansalaisaloitetta. Emansipoitunut sovinisti. Wannabemuotibloggari. Leimaton ja reiätön. Tyyppi, joka ei kuuntele musiikkia ja viettää lauantai-illat mieluummin kotisohvalla kuin bilettämässä. Kulturelli kulinaristi. Kaikin puolin kiltti ja kunnollinen. Se, joka paheksuu kaikkea yhteiskuntaa rappioittavaa. Tyttö, joka on ollut kerran elämässään humalassa ja jonka villein hiusvärikokeilu oli omien hiusten väriset raidat.

Mutta koska minä olen juuri opetellut suvaitsemaan ja stereotyyppiset derbytytöt ovat kaiken suvaitsevia ihan luonnostaan, se ei haittaa. Me vain ollaan ihania ja rakastetaan toisiamme ja kerrotaan levottomia juttuja meidän facebook-ryhmässä ja korkeintaan joskus vähän liimataan purkkaa jonkun ilkeen tyypin tukkaan. Mutta se on todennäköisesti joku vastustaja, koska meidän liigassa ei ole ilkeitä tyyppejä.

Kesän makuja

Vaikka raparperit pitäisikin poimia omasta puutarhasta, en voinut vastustaa kaupan hyllyllä makoilevia varsia. Varsista syntyi piirakka, joka oli aika vastustamaton sekin. Vaatii lujaa itsehillintää olla syömättä jääkaapissa itseään tyrkyttävää viimeistä palaa, joka kaiken oikeuden ja kohtuuden nimissä kuuluu J:lle. Mutta jossei se sitä pian syö, vetoan siihen että jonkun se on syötävä ennen kuin mokoma menee pilalle. Koska tämä raparperipiiras oli kaikessa rasvaisuudessaan ja sokerisuudessaan juurikin täydellistä, voisin jakaa reseptinkin tässä. Alkuperäinen lähde onpi tämä.

Näitä tarvitset:

Pohja:
150 g voita (oivariinia/leivontamargariinia)
1 dl sokeria
1 kananmuna
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
500 g raparperinvarsia
2 tl perunajauhoja
3/4 dl sokeria
1 rkl kanelia

Päällys:
100 g huoneenlämpöistä voita
2 dl kaurahiutaleita
1 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja

Näin teet:

Pohja:
Vaahdota voi ja sokeri. Vatkaa joukkoon muna. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää taikinaan, sekoita tasaiseksi. Tämä kaikki hoituu näppärästi sähkövatkaimen vispilöillä tehoa tehtävän mukaan vaihdellen, joskin vähemmän laiska leipuri saattaisi vaihtaa vatkailuiden jälkeen taikinakoukkuihin tai käsipeliin.

Täyte:
Pilko raparperit sopivan kokoisiksi paloiksi. Sekoita perunajauhot, kaneli ja sokeri keskenään ja kääntele raparperipalojen joukkoon. Tämä vaihe on hyvä nakittaa miehelle. Tällöin voi tosin käydä niin, että tyyppi laittaa kulhoon ensin kuivat aineet ja sen jälkeen raparperit, mutta tästä ei kannata huomauttaa mitään; itsepähän sekoittaa.

Päällys:
Nypi rasva, kaurahiutaleet, vehnäjauhot ja sokeri keskenään murumaiseksi seokseksi. Voin kertoa, että seos oli näillä rasvamäärillä kaukana murumaisesta. Se oli ennemminkin kosteuttavakasvonaamiomaista. Saattaa tosin olla, että voita lipsahti vähän ohjeistettua enemmän, kun tässä purkissa on näin vähän jäljellä.

Jos joku ei osaa nimikkeiden perusteella koota näitä asioita vuokaan oikeassa järjestyksessä, niin kerrottakoon että ensin tulee pohja, sitten täyte ja viimeisenä päällys. Vuoka kannattaa voidella (tai öljytä ja korppujauhottaa niin kuin allekirjoittanut teki käytettyään sen voin loppuun) huolimatta siitä, että taikinan ja päällisen rasvat kyllä huolehtinevat piiraan irtonaisuudesta. Sitten ei muuta kuin paistetaan 25 minuuttia 200-asteisessa uunissa ja nautitaan. Maitotuotteiden kera toki, ettei oksaalihappo kiusaa.

Seuraavaksi voisin tehdä jotain mansikkaista, meillä on nimittäin pakkasessa vielä varmaan kuusi litraa viimekesäisiä marjoja jäljellä. Syksyllä ja talvella pihtaan niitä, että riittää koko vuodeksi ja keväällä ahmitaan sitten pari litraa kuussa, että saadaan kaikki kulumaan ennen uutta satoa. Ensi vuodeksi teen mansikansyöntikalenterin, jossa määritellään tarkalleen, milloin uuden purkin saa ottaa sulamaan.

Sillanalustyttö

Nahkatakki & huivi - Vila

Farkut (miesten) - Stadium

Toppi - Ginatricot

Neule (se korallinen vilahdus oikean käden vieressä) - Zoey m./Oneway

Sandaalit - Vagabond

Laukku - Rooma

Mulla ei varsinaisesti ollut mikään kuvauksen arvoinen asu päälläni, mutta kun nyt sattui noin päheä miljöö löytymään bussipysäkin vierestä, niin pitihän sitä vähän testailla. Oon selvästi viehättynyt näihin urbaaneihin asukuvataustoihin, se huono puoli meidän luonnonläheisessä Westendissä on, että sieltä ei oikein tällaisia kuvauspaikkoja löydy. Hieman eri fiilis voisi näissäkin kuvissa olla, jos taustalla olisi metsää ja hiekkatietä.

Tajusin muuten tuossa pari postausta sitten, että olin exportannut kuvia Picasasta vahingossa minimum-laadulla, ei ihme että edelliset asukuvat olivat vähän tarkoitettua rosoisempia. Nyt homma on kuitenkin korjattu ja kuvien pitäisi tulevaisuudessa olla blogin puolella yhtä tarkkoja kuin tällainen harrastelijakuvaaja pokkarilla saa aikaiseksi.

Kesälukemista

Pakko pitää sen verran taukoa raportin kirjoittamisesta, että pääsen esittelemään nämä Kampin Suomalaisesta kirjakaupasta kotiuttamani kirjat. Mikään ei ole kivempi paikka haahuilla bussia odotellessa kuin kirjakauppa paitsi kirjakauppa, jossa on tarjouksessa kolme pokkaria 12 eurolla. Valitsin tottakai paksuimmat tarjolla olleet pokkarit, lukemista koko rahan edestä nääs! No okei, kyllä mä vähän myöskin katsoin, minkälaista tavaraa syliini lappaan.

Blondi on ilmeisesti Marilyn Monroen elämään enemmän tai vähemmän tiiviisti pohjautuva mutta kuitenkin fiktiivinen teos. En nyt varsinaisesti mitenkään fanita Marilyniä tai oikeastaan edes tiedä koko tyypistä yhtään mitään, mutta onhan kyseinen neitonen sellainen ilmiö, että veikkaan lukukokemusta varsin mielenkiintoiseksi.

Kjell Westön kirjaan tartuin, koska tykkäsin hurjasti kyseisen herran Missä kuljimme kerran -teoksesta ja historiallinen Helsinki nyt on aina kiehtova. Vai oltiinkohan tässä stoorissa ihan täällä nykyajassakin. No, kiehtovaa sekin.

Viimeiseksi opukseksi valikoitui taattua Dan Brown -laatua. Itse olen kyllä lukenut Brownilta vain yhden kirjan, mutta leffassa nähdyt Enkeleitä ja demoneita sekä Da Vinci -koodi lienevät ihan kelvollinen lupaus tätä niiden jatko-osaakin ajatellen.

Nyt vain pitäisi saada se kirottu raportti valmiiksi, että voisin hyvällä omallatunnolla uppoutua näiden pariin.

Aamuhetki

Meidän talon suunnittelija on ollut sitten fiksu: aamulla paistaa makuuhuoneeseen ja keittiöön, iltapäivästä aina auringonlaskuun asti pihaterassille. Mahtavaa! Tämä aavistuksen vielä unisilmäinen tyttö lähtee nyt hammaslääkärille tutkituttamaan treeniturpaansaannin aiheuttamia -toivottavasti olemattomia- vaurioita, minkä jälkeen vuorossa on jälleen ahkera erikoistyöraportinkirjoituspäivä. Viimeinen sellainen, uskallan toivoa.

This month...

Tarraliitutauluseinäkalenteri Liitutauluseinätarrakalenteri Seinätaulukalenteriliitutarra luovutan, tämä kalenteri on ollut meillä nyt ehkä kuukauden käytössä ja tykkäilen ihan hulluna. Paitsi että jättimäinen päivyri on näyttävä sisustuselementti, se on myöskin kätevä tapa pitää kirjaa menoista. Kalenteri löytyy makuuhuoneen seinältä, joten illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä voi kätsysti tarkistaa päivän ohjelman. Kirjoituspinta ei tässä tosin valitettavasti ole ihan oikean liitutaulun veroinen ja lisäksi aavistuksen rosoinen seinä tekee käsialasta hieman normaalia epäesteettisempää, mutta tällaisille vuokra-asujille tämä oli kuitenkin näppärämpi ratkaisu kuin alunperin haaveilemani seinän maalaaminen (magneetti- ja) liitutaulumaalilla. Tarran seinälle kiinnittäminen kyllä uhkasi tuottaa verta, hikeä ja kyyneleitä ennen toimivan menetelmän kehittymistä, mutta pienellä sisulla ja taistelutahdolla homma hoitui. Nyt vain toivon, että tarra kestää kulumatta käyttöä edes vähän pidempään kuin vuoden mittainen seinäkalenteri, niin saataisiin tästä ihan oikea etukin perinteiseen verrattuna.

Pitsiä ja konjakkia

Löysin kerrankin mielenkiintoisen asukuvamiljöön, jossa kuvaaminen onnistuu myös itselaukaisijalla. Oman luottokuvaajan puuttuminen asettaa omat haasteensa asujen dokumentoinnille, mutta mielikuvitusta käyttämällä ja silmät auki kulkemalla pääsee jo suhteellisen pitkälle. Tässä siis tämän blogin ensimmäinen kunnon päivän asu -postaus.

Neule - Bershka

Mekko - Only

Sukkahousut - Stockmann

Sandaalit - Vagabond

Vyö - H&M

Kaulakoru - joku virolainen käsityöläinen

Tarkennus on pokkarin itselaukaisijan kanssa räpeltäessä ikuisuusongelma, mutta ehkä näistä kuvista nyt olennaisin välittyy. Eikä haittaa muuten yhtään tuo kaltevan taustan tuoma lisäpituus jalkoihin... Kampauksesta ei ihan kamalasti näiden kuvien perusteella saa tolkkua ja tässä vaiheessa päivää se oli jo varsin räjähtänytkin aamuiseen verrattuna (mikä ei välttämättä ole mitenkään huono asia), mutta vähän tuollaisella hippihenkisellä kokeilulla mentiin. Itse tykkään asusta hurjasti eikä itseasiassa haittaa yhtään, että laiskuuttani ajamatta jääneet säärikarvat pakottivat yhdistämään mekkoon sukkikset -pirtsakka oranssi tuo kokonaisuuteen just sitä jotain pientä extraa.

Sunnuntaiaamun Stadi

Meillä on derbytreenit sunnuntaiaamuisin Tapanilassa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuljen joka sunnuntai läpi kaupungin, jonka viimeksi on kansoittanut aamuyön hiljaisina tunteina kotiinpalaava juhlakansa. Ja se muuten näkyy. Liekö helluntaiheilan metsästys innostanut ihmiset vielä tavallistakin railakkaampaan juhlintaan, kun ensimmäinen muistutus meneillään olevasta viikonpäivästä oli bussin ikkunasta nähty herättelytuokio: maassa istui nuori mies nahkatakin selkä täynnä pientä roskaa ja vieressä nainen pyörän kanssa yritti ilmeisesti selvittää, onko kaverilla kaikki kunnossa. Loput nukkujat olivat sentään löytäneet tiensä sisälle Kampin keskukseen.

Sunnuntaiaamuisesta kaupungista selviämiseen on luultavasti monia sääntöjä, mutta tämä on niistä tärkein:

Jokainen märkä läntti on pissaa. Älä laske kassiasi sellaisen päälle. Älä istu sellaisen lähelle. Älä missään olosuhteissa anna sellaisen jäädä sinun ja tuulen väliin.

Inspiraatio bussissa

Kanssamatkustajalla oli ihana puuhelmiröykkiö kaulassa. Niin ihana, että siitä oli pakko saada kuva. Sellaista rävellystä "vaivihkainen" valokuvaukseni oli, että ihmettelen kuvasta tulleen näinkin onnistuneen. Luulen, että nainen arveli saaneensa stalkkerin. Päätellen siitä vauhdista, jolla hän päättärillä bussista poistui ja paineli eteenpäin.

Ostoslistalla:

• isoja pinkkejä puuhelmiä
• pieniä vaaleita puuhelmiä
• kestävää lankaa (siimaa?)

Intohimoista

Minä olen aika lunki ihminen. Sellainen, joka ei paiskaa telkkaria ulos ikkunasta Suomen hävitessä jääkiekossa tai syöksy riemusta kiljuen ulos julistamaan onnellisuuttaan saadessaan haluamansa työpaikan. En tarkoita, että olisin jotenkin apaattinen tai joka tilanteessa täydellisen tyyni ja hillitty. (Itseasiassa en tiedä, olenko missään tilanteessa erityisen tyyni ja hillitty.) Harva asia vain oikein todella merkitsee minulle jotain.

Innostun kyllä helposti melkein asiasta kuin asiasta, ja pienetkin jutut voivat herättää minussa suuria tunteita. Saatan juosta suu vaahdossa ja silmät kiiluen markkina-alueella etsimässä mainoksessa luvattuja lampaita, mutta lampaiden puuttuessa en heittäydy maahan parkumaan, vaan totean ei sitten ja jatkan matkaa. Teen helposti ison numeron merkityksettömistäkin jutuista ihan vain numeron tekemisen ilosta, mutta en jaksa vaivata päätäni turhilla jutuilla kovin pitkään. Pienenä minulle kaikki oli ihan sama, ja nykyäänkin olen vähän sellainen go with the flow -ihminen. Mitä tapahtuu, se tapahtuu, ja useimmiten siihen voi olla ihan tyytyväinen.

Asenteeni johtuu ehkä osittain siitä, etten ole oikeastaan ikinä joutunut erityisemmin ponnistelemaan minkään eteen. Koulussa tahkosin kymppejä vaivattomasti, opiskelupaikkaani pääsin sisään papereilla, kesätöiden ja muiden hommien kanssa on tärpännyt aina suhteellisen helposti, silmäpeli baarissa tuotti sinkkuvuosina yleensä toivotun tuloksen. Olen saanut aina kaiken, mitä olen halunnut. Tosin yleensä olen aina myös halunnut sen, mitä olen saanut. Hetkellinen pettymyskin kääntyy nimittäin minun päässäni nopeasti Siksi Oikeaksi ratkaisuksi.

Tänä keväänä valittiin uusia jäseniä derbyliigamme travel teameihin. Meinasin purskahtaa itkuun, kun oma nimeni ei löytynyt rosterista. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen. Sitten totesin, etten olisi keväällä kuitenkaan ehtinyt treenata niin aktiivisesti kuin edustusjoukkueessa pelaaminen edellyttää, minulla ei olisi ollut varaa matkustaa pelimatkoille ulkomaille ja oikeastaan haluan vielä kehittyä pelaajanakin ennen traveltiimipaikan hyväksymistä. Jos taas olisin päässyt travel teamiin, olisin ollut hurjan iloinen saavutuksestani, karsinut muista menoistani ja tuhlannut säästöjäni huoletta pelireissuihin. Minulle jokainen tilanne on win-win, joten miksi erityisen aktiivisesti pyrkisin mihinkään suuntaan?

Ainoa asia, josta en tingi, on parisuhteeni. Sen eteen olen valmis näkemään niin paljon vaivaa kuin se vain suinkin vaatii. Käytän energiaa ja aivokapasiteettia uusien kivojen pariskunta-aktiviteettien suunnitteluun jatkuvasti, miehen ihanuus pyörii mielessä vähintään kerran minuutissa ja muutenkin rakastan ihan täysillä. Muuten uskoisin intensiivisen ihmissuhteen jopa vieneen intohimokapasiteettia muilta jutuilta, mutta kun ei sitä kapasiteettia oikein ikinä ole ollut.

En ole ikinä fanittanut mitään tai ketään. Minulla ei ole ollut harrastusta, jonka eteen olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani, yöuneni tai rahani. Jos olen jossain hyvä, on siitä kiittäminen luonnollista lahjakkuuttani, ei sitkeää puurtamista pärjäämiseni eteen. Jos en ole jossain hyvä, en tee sitä. En kerta kaikkiaan ole löytänyt asiaa, johon suhtautuisin niin intohimoisesti, että haluaisin puskea itseni äärirajoille sen eteen tai ylipäätään nähdä juuri minkäänlaista vaivaa. Olen kyllästyjä ja luovuttaja -ja aavistuksen kateellinen kaikille, joiden elämää ohjaa perustavanlaatuinen palo johonkin.

Ja ennen kuin joku tästä nyt tekee tulkinnan, että blogia kirjoittaa laiska ja saamaton hälläväliäihminen, niin todettakoon nyt vielä se, että teen kyllä parhaani kaikessa mihin ryhdyn ja minulle on kunnia-asia hoitaa hommat hyvin niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lisäksi raha, maine tai muukaan ulkoinen seikka ei ole minulle motivaattori yhtään mihinkään, vaan teen vain ja ainoastaan sellaisia asioita, joita suostuisin ihan vailla korvaustakin tekemään. Kun tällä menetelmällä saa leivän pöytään ja kalenterin täyteen, täytyy kai asioiden olla kuitenkin ihan hyvin.

(Kirjoitin tämän jutun pätkissä erikoistyöraportin, ruoanlaiton ja muiden askareiden lomassa, joten pahoittelut mahdollisesta katkonaisuudesta ja ajatusten karkaamisesta. Asian ydin on kuitenkin siellä jossain.)

It's a bunny rabbit! (Is it?)

Tänään löysin kaupasta "kaniinin muotoisia" ilmapalloja. Kamppiin avattu Tiger on muutenkin jännä paikka. Myymälästä löytyy mitä tahansa boksereista mausteisiin ja muistikortinlukijoista kynsilakkoihin. Keksi mikä tahansa esine, ja sellainen todennäköisesti löytyy Tigeristä. Luultavasti myös aika monta sellaista esinettä, minkä olemassaolosta et ole aikaisemmin edes tiennyt. Ja tämä kaikki on vielä äärimmäisen halpaa.

Tänään olen lisäksi päässyt pätemään oikein urakalla ensin töissä ja sitten uusien fresareiden sääntölukupiirissä Ruttopuistossa. Ja kun en kerta taida olla asiaa tämän blogin puolella aiemmin maininnut, niin selvennettäköön että fresari on lyhenne sanasta freshmeat, joka tässä yhteydessä tarkoittaa aloittelevaa roller derbyn harrastajaa. Itsehän olen jo äärimmäisen kokenut vaneri a.k.a. nevari a.k.a. näitä pikkuisia edeltävän fresarikurssin käynyt. Nappasin tuon säännöistä kiinnostuneen miehenkin mukaani tueksi ja turvaksi, mutta itse olin niin reippaasti äänessä, ettei toinen saanut juuri suunvuoroa. Olisi se varmaan korjannut, jos olisin ihan luikuria lasketellut.

Huomenna on edessä saldovapaa, eli hiki päässä koodin kommentoimista ja erikoistyöraportin kirjoittamista. Deadline on kuun lopussa ja tekstiä olisi kai syytä saada aikaiseksi ihan reippaasti. Onneksi kirjoittaminen luonnistuu meikäläiseltä yleensä melkoisen näppärästi. Huomenna luultavasti myös parin blogipostauksen verran siinä raportoinnin lomassa...

Westendin kesäilta

Tämän takia en tahdo muuttaa pois meren rannalta, ikinä.

Pitkien hihojen käärimisestä ei päivääkään

Olin jo lanseeraamassa uutta sananlaskua, kun pääskyset ovat mokomat piilotelleet jossain. Eilisen kävelyretken ehkä kahdeskymmeneskahdeksas vilkaisu taivaalle pelasti minut kököiltä väännöksiltä ensin yhden ja hetken tuijoteltuani toisen, kolmannen ja kymmenennen pääskyn voimin. Joten ihan kaikkien sääntöjen mukaan: nyt on kesä! Ja siitähän ei voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Voihan fleksitarismi sentään

Minä olen sekasyöjä niin kuin ihminen kai lajina luonnostaan on. Rakastan monia liharuokia, mutta voisin myös mättää mahaani rajattomasti falafel-pyöryköitä, pinaattilettuja tai intialaista linssimössöä. Kasvisruokaa laittaessani en ajattele tänään ei syödä lihaa, vaan valitsen raaka-aineet samalla tavalla kuin muutakin ruokaa valmistaessa; jauhelihan tai possun sijasta pääraaka-aine voi olla vaikkapa kesäkurpitsa, pavut tai bataatti. Ravintolassa tilaan listalta sen vaihtoehdon, joka herkullisimmalta kuulostaa, oli se sillä kertaa sitten karitsan sisäfile tai kasvissosekeitto.

En ylipäätään ymmärrä ajatusta, että kasvisruoasta jotenkin puuttuisi liha tai että se olisi jotenkin rajoittuneempaa ja väistämättä vajavaista. Koulujen kasvisruokapäivästä nousi valtava haloo, vaikka minusta on mahtava ajatus, että koulujen ruokalistoja monipuolistetaan tuomalla valikoimiin entistä suurempi kirjo ruokalajeja. Miksi ei-kasvissyöjän pitäisi olla rajoittunut pelkkiin liharuokiin -sehän se vasta vajavaista on! Minä ainakin olen onnellinen siitä, että kaikki mahdolliset makuelämykset ovat minulle mahdollisia ja sallittuja, ja olen tähän mennessä pitänyt sitä ihan normaalina sekasyöjän toimintamallina.

...kunnes eilen selailemani Fit-lehti minua ystävällisesti valisti, että tämäkin on kuulkaas ruokavalio. Lehden pikku-uutisen mukaan osa-aikaista kasvissyöntiä tituleerataan fleksitarismiksi, ja sen harjoittajat eivät karsi ruokavaliostaan lihaa mutta pyrkivät nauttimaan myös runsaasti kasvisruokaa. Niin että seuraavan kerran kun jossain tapahtumailmoittautumisessa kysytään erikoisruokavaliota, taidan vastata fleksitarismi. Ja kun tapahtuman järjestäjä pyytää selittämään tarkemmin, voin vastata

"No siis mä syön niinku lihaa ja kasviksia. Ihan sillä lailla fleksiibelisti, you know."

(Kuvituksena tyypillinen fleksitaristin annos kasvispihvejä, parsaa, tsatsikia ja kuskusia.)

Vähiin käy

Aamulla ukkosen ja auringon raja oli meidän pihamme keskellä. Sitä aikani ihasteltuani suuntasin koululle suorittamaan diplomi-insinöörin tutkintoni vihoviimeistä tenttiä. Toivottavasti. Kysymykset eivät kohdistuneet ihan ydinosaamisalueeseeni (Lue: niihin asioihin, jotka eilispäivän pänttäyssessiosta jäivät mieleen.), mutta en sentään aivan sanattomaksi jäänyt minkään kysymyksen kohdalla.

Valmistuminen siintää enää yhden erikoistyöraportin, diplomityön ja seminaarin päässä. Johan sitä luentosalin penkkiä on kulutettukin, kuusi vuotta. Sinä aikana olen eronnut, alkanut seurustella, mennyt kihloihin ja naimisiin. Olen saanut uusia ystäviä ja kasvanut erilleen joistakin vanhoista. Olen tehnyt töitä huoltoasemalla, rautakaupassa, tehtaalla ja toimistossa. Olen kantanut vastuuta, stressannut, kokenut onnistumisen elämyksiä. Olen oppinut, kai, ja opettanut. Olen matkustanut yli kymmenessä maassa, kolmessa maanosassa. Olen kirjoittanut ainakin viittä blogia. Olen rakastanut, nauranut ja elänyt.

Ja nyt olen äärimmäisen onnellinen, että minusta vihdoin tulee oikea aikuinen, jonka ei tarvitse löytää itseään aamuyöllä tietokoneen äärestä hakkaamasta päätään seinään ratkeamattomien ongelmien vuoksi, tai jos tarvitsee, niin siitä edes maksetaan korvaus.

Antaa kaikkien kukkien kukkia?

Minä olen kova tyttö paheksumaan. Lauantain aikana ehdin paheksua kuskiamme, joka ei käyttänyt turvavyötä, ja raskaana olevaa naista, joka nautti alkumaljaksi skumppaa. Paheksun ihmisiä, jotka puhuvat iloisesti pilvenpolttelustaan. Hymähtelen punaisia päin kävelijöille ja kiehun sisäisesti vanhemmille, jotka antavat lastensa seistä kengät jalassa bussinpenkillä. Vähän aikaa sitten näin bussipysäkillä suloisen nuoren tytön. Sitten se heitti käytetyn nenäliinansa maahan, ja minä aloin ihastelun sijaan paheksua.

Nämä kaikki toki ovat asioita, joita kai kuuluukin paheksua. Edes vähän, eikö? Turvavyön käyttämättä jättäminen sataakahtakymppiä motarilla paahtaessa on silkkaa tyhmyyttä ja todisteet raskaudenaikaista alkoholinkäyttöä vastaan lienevät kiistattomia. Silti, mitä se minua nyppii, jos joku tahtoo leikkiä hengellään tai tehdä muuten vain tyhmyyksiä? Ei kai se minun olemiseeni vaikuta? (Paitsi roskaaminen. Ja se, jos satun istumaan likaisilla kengillä poljetulle istuimelle vaaleissa housuissa.)

Tuon paheksuntani sanallisesti julki melkoisen harvoin (Turvavyötapauksessa toin. Vastaukseksi sain saat sitten paheksua aika pitkän matkan.), mutta se vaikuttaa kuitenkin suhtautumiseeni muihin ihmisiin. Se, että paheksun jotain tekoa, ei tietenkään -ainakaan useimmissa tapauksissa- tarkoita, että pitäisin siihen syyllistynyttä ihmistä jotenkin muita huonompana täydellisenä idioottina, joka ei ansaitse elää. En kuitenkaan osaa kuvitella esimerkiksi muodostavani syvää ja rakastavaa ystävyyssuhdetta ihmiseen, joka toistuvasti tekee/puhuu/ajattelee jotain minun mielestäni sopimatonta, tyhmää ja paheksuttavaa.

Paheksuntani liittyy lähes poikkeuksetta asioihin, jotka ovat laittomia tai muuten yhteiskunnalle haitallisia. En esimerkiksi juurikaan katso pahalla yltiöpäistäkään ryyppäämistä, vaikka olen itse erittäin kohtuukäyttäjä, eikä tupakointikaan aiheuta minussa varsinaista paheksuntaa, vaikka siitä aiheutuvia hajuhaittoja inhoankin. Satun vain olemaan äärimmäisen lainkuuliainen ihminen ja odotan kauhulla päivää, jolloin minun turvallinen ja vakaa maailmani on mitään kunnioittamattomien anarkistien hallussa. Ihmiskunta on rappiolla. No joo.

Saatan olla taipuvainen liioitteluun paheksunnassani, ja kun siihen vielä yhdistetään äärimmäisen jyrkkä ja mustavalkoinen käsitys siitä, mikä on hyvin ja oikein, voin ajoittain vaikuttaa varsin kylmäkiskoiselta, kovalta ja suvaitsemattomalta, jopa pelottavalta ihmiseltä. Minä tiedän just kuka olen ja mitä tahdon, ja jos sinä olet eri mieltä, en tarvitse sua mun elämään. Noin niin kuin kärjistettynä.

Viime aikoina olen kuitenkin todennut, että saattaisi olla kanssaihmisille mukavampaa ja itsellekin rennompaa yrittää olla vähän enemmän kaikkien kaveri, avoin muiden ajatuksille ja kiinnostunut niistä vähän omasta ajatusmaailmasta poikkeavistakin ihmisistä. En tahdo tinkiä periaatteistani ja tulen aina seisomaan tiukasti omien mielipiteideni takana, mutta mitäpä se ketään haittaisi, jos en vaikka tuomitsisikaan niin herkästi muita vaan antaisin niille mahdollisuuden olla oma itsensä ja nauttisin niistä ihan sellaisina kuin ovat; mahtavina tyyppeinä, jotka olemassaolollaan rikastavat tätä palloamme.

Niin että seuraavan kerran, kun mieleeni hiipii ajatus mä en kyllä ymmärrä, miten kukaan voi ajatella noin/tykätä tosta/tehdä tolla tavalla, koitan kääntää sen muotoon onpa mielenkiintoinen tapa katsoa maailmaa, mistäköhän se kumpuaa. Ja maailma on taas parempi paikka ja niin täynnä rakkautta ja kaikki on kavereita keskenään.

(Kuvat totally unrelated, random-otoksia aamupäivän hammaslääkärireissulta.)

Jälkipuinti

Tänään ei torilla tavata. Ellei kyseessä sitten ole Moskovan Punainen tori.

Leijonien suoritukseen olen kuitenkin kokonaisuutena tyytyväinen. Odottiko joku muka oikeasti, että Suomi nappaisi kolmannen MM-kultansa heti kauan varrotun edellisen perään?

Toisen USA-pelin täpärä voitto oli leijonafanille mannaa, mutta lähinnä sen takia, että sen ansiosta poikien pelit jatkuivat loppuun asti. Pronssi ei toki ollut kaukana ja mitali on aina mitali, mutta ei maailman neljänneksi parhaana joukkueenakaan huono ole olla.

Paremmille sijoille yltäneisiin joukkueisiin verrattuna Suomelta puuttui ennen kaikkea nälkää, mutta myöskin tiukassa paikassa huippusuorituksiin kykeneviä yksilöitä niin kentältä kuin maalitolppien välistä. Kenties ensi vuodeksi löydetään leijonapaitaan muutama tällainen sankari enemmän.

Mitä tulee kisojen järjestelyihin, toimi homma paremmin kuin pelkäsin. Mainostaukoihin kesken pelin en luultavasti ikinä totu, ja Mertsi on aina Mertsi, mutta ei kisojen seuraaminen mitenkään epämiellyttävää näinkään ollut. Muiden kuin Suomen pelejä jäin tosin kaipaamaan ilmaiskanavien puolelta, nyt olin aika kujalla esimerkiksi Ruotsin lohkon tapahtumista.

Ja niin, ne lippujen hinnat. Ei opiskelijan kukkarolle sopivia, mutta katsojamääristä päätellen riittävän alhaisia kuitenkin. Mielenkiinnolla odotan, minkälaisen rahasumman pulittamalla ensi vuonna pääsee seuraamaan Suomen alkulohkon pelejä. Silloin kun minäkin toivottavasti olen jo työelämässä ja kykeneväinen ostamaan itselleni elämyksen.

(Kuvat viime kevään kultajuhlista.)

Pekka ♥ Sanna 19.5.2012

Kuopiossa oli häät. Ja kesä, vaikka Foreca lupasi kymmentä astetta. Ennen kirkkoa yritimme päätellä paikallisista ravitsemusliikkeistä kuuluvista huudahduksista jääkiekko-ottelun tilanteen. Lähellä itärajaa huudot hämäsivät, mutta äidin tekstiviestitulospalvelu piti ajan tasalla. Illan aikana ei kuitenkaan tarvinnut murehtia lopputulosta.

Satamassa oli moottoripyöräilijöiden kokoontuminen. Kaksi miestä puvuissaan ja pitsimekkoinen nainen tunsivat olonsa aavistuksen ylipukeutuneeksi nahkahaalaristen keskellä. Emme jääneet lettujonoon.

En tuntenut häissä seuralaisteni lisäksi kuin hääparin. Tunnelma oli silti lämmin, ja ruoka riitti täyttämään ajomatkan aikana nääntyneen vatsani. Alkuruokien jälkeen keräsin rohkeuteni ja esittäydyin vieruskaverilleni. Nyt kun on saatu vähän ruokaa mahaan, voisi vaikka esittäytyäkin. Muut seurasivat esimerkkiäni. Kiusallinen kahtiajako laantui. Loppuillasta nauroimme yhdessä tyhmille vitseille.

Paluumatkalle lähdimme häävalssin jälkeen. Ajoimme öistä maantietä ja puhuimme syvällisiä. Lähinnä naisista. Ja miehistä. Miehistä ja naisista. Peilityynet järvet jo laskeneen auringon viime kajossa olivat kauniita. Kotona olimme kolmelta aamuyöstä.