21.5.2012

Antaa kaikkien kukkien kukkia?

Minä olen kova tyttö paheksumaan. Lauantain aikana ehdin paheksua kuskiamme, joka ei käyttänyt turvavyötä, ja raskaana olevaa naista, joka nautti alkumaljaksi skumppaa. Paheksun ihmisiä, jotka puhuvat iloisesti pilvenpolttelustaan. Hymähtelen punaisia päin kävelijöille ja kiehun sisäisesti vanhemmille, jotka antavat lastensa seistä kengät jalassa bussinpenkillä. Vähän aikaa sitten näin bussipysäkillä suloisen nuoren tytön. Sitten se heitti käytetyn nenäliinansa maahan, ja minä aloin ihastelun sijaan paheksua.

Nämä kaikki toki ovat asioita, joita kai kuuluukin paheksua. Edes vähän, eikö? Turvavyön käyttämättä jättäminen sataakahtakymppiä motarilla paahtaessa on silkkaa tyhmyyttä ja todisteet raskaudenaikaista alkoholinkäyttöä vastaan lienevät kiistattomia. Silti, mitä se minua nyppii, jos joku tahtoo leikkiä hengellään tai tehdä muuten vain tyhmyyksiä? Ei kai se minun olemiseeni vaikuta? (Paitsi roskaaminen. Ja se, jos satun istumaan likaisilla kengillä poljetulle istuimelle vaaleissa housuissa.)


Tuon paheksuntani sanallisesti julki melkoisen harvoin (Turvavyötapauksessa toin. Vastaukseksi sain saat sitten paheksua aika pitkän matkan.), mutta se vaikuttaa kuitenkin suhtautumiseeni muihin ihmisiin. Se, että paheksun jotain tekoa, ei tietenkään -ainakaan useimmissa tapauksissa- tarkoita, että pitäisin siihen syyllistynyttä ihmistä jotenkin muita huonompana täydellisenä idioottina, joka ei ansaitse elää. En kuitenkaan osaa kuvitella esimerkiksi muodostavani syvää ja rakastavaa ystävyyssuhdetta ihmiseen, joka toistuvasti tekee/puhuu/ajattelee jotain minun mielestäni sopimatonta, tyhmää ja paheksuttavaa.

Paheksuntani liittyy lähes poikkeuksetta asioihin, jotka ovat laittomia tai muuten yhteiskunnalle haitallisia. En esimerkiksi juurikaan katso pahalla yltiöpäistäkään ryyppäämistä, vaikka olen itse erittäin kohtuukäyttäjä, eikä tupakointikaan aiheuta minussa varsinaista paheksuntaa, vaikka siitä aiheutuvia hajuhaittoja inhoankin. Satun vain olemaan äärimmäisen lainkuuliainen ihminen ja odotan kauhulla päivää, jolloin minun turvallinen ja vakaa maailmani on mitään kunnioittamattomien anarkistien hallussa. Ihmiskunta on rappiolla. No joo.


Saatan olla taipuvainen liioitteluun paheksunnassani, ja kun siihen vielä yhdistetään äärimmäisen jyrkkä ja mustavalkoinen käsitys siitä, mikä on hyvin ja oikein, voin ajoittain vaikuttaa varsin kylmäkiskoiselta, kovalta ja suvaitsemattomalta, jopa pelottavalta ihmiseltä. Minä tiedän just kuka olen ja mitä tahdon, ja jos sinä olet eri mieltä, en tarvitse sua mun elämään. Noin niin kuin kärjistettynä.

Viime aikoina olen kuitenkin todennut, että saattaisi olla kanssaihmisille mukavampaa ja itsellekin rennompaa yrittää olla vähän enemmän kaikkien kaveri, avoin muiden ajatuksille ja kiinnostunut niistä vähän omasta ajatusmaailmasta poikkeavistakin ihmisistä. En tahdo tinkiä periaatteistani ja tulen aina seisomaan tiukasti omien mielipiteideni takana, mutta mitäpä se ketään haittaisi, jos en vaikka tuomitsisikaan niin herkästi muita vaan antaisin niille mahdollisuuden olla oma itsensä ja nauttisin niistä ihan sellaisina kuin ovat; mahtavina tyyppeinä, jotka olemassaolollaan rikastavat tätä palloamme.


Niin että seuraavan kerran, kun mieleeni hiipii ajatus mä en kyllä ymmärrä, miten kukaan voi ajatella noin/tykätä tosta/tehdä tolla tavalla, koitan kääntää sen muotoon onpa mielenkiintoinen tapa katsoa maailmaa, mistäköhän se kumpuaa. Ja maailma on taas parempi paikka ja niin täynnä rakkautta ja kaikki on kavereita keskenään.

(Kuvat totally unrelated, random-otoksia aamupäivän hammaslääkärireissulta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti