Ujojen poikien sauna

Mua on tässä vähän ihmetyttänyt yksi asia. Mitä enemmän sitä mielessäni olen pyöritellyt, sen enemmän se on alkanut jopa suorastaan häiritä. Tänpäiväinen Magic Mike -pohdinta Twitterissä Lauran kanssa sitten viimeistään sai mut ihan kunnolla puhisemaan pääni sisällä, ja nytpä sitten puhisen ihan ääneenkin.

Miksi naisten avoimen seksistinen suhtautuminen miehiin on jotenkin yleisesti hyväksyttävää, kun mies vastaavasta käytöksestä saisi yhteiskunnan paheksunnan ja vihat päälleen?

On ihan ok, että leffateatterin täydeltä naisia huokailee kuola suupielestä valuen miesstrippareita valkokankaalla. Jos vastaava leffa tehtäisiin naisista, syytettäisiin miehiä todennäköisesti häpeällisestä naisten esineellistämisestä ja käskettäisiin katsoa pornonsa kotonaan. Itseasiassa uskon, että kovin moni mies ei edes odottaisi leffan ensi-iltaa viikkoja etukäteen, traileria edestakaisin kelaten ja kiimasta hihkuen, koska a) sellaista käytöstä ei katsottaisi hyvällä ja b) netti on täynnä parempaa pornoa kuin myötähäpeää herättävällä juonella varustettu leffa (rumista!) striptease-artisteista.

On hauskaa ja villiä käytöstä naiselta puristaa miestä takapuolesta. Mies, joka tekee saman naiselle, saa varautua vähintäänkin litsariin ja juomien lentämiseen naamalleen. Erityisesti tämä korostuu osapuolten ikäeron ollessa suuri: vekkulin puumanaisen lähestyminen kuitataan huumorilla kun taas irstas äijä on ainoastaan vastenmielinen, vaikka ahdistelun uhria todennäköisesti ahdistaa molemmissa tapauksissa ihan yhtä paljon.

Teekkarien saunailloissa löylyvuoroja on kaksi: naisten sauna ja sekasauna. Useimmiten vain jälkimmäinen, kun ujot tytöt jättävät saunomisen kokonaan väliin tai ryhtyvät rohkeiksi. Vitsillä puhutaan ujojen poikien saunasta, mutta koskaan en ole kuullut tosissaan kysyttävän saunaillan miespuolisilta osallistujilta, haittaako heitä naisten läsnäolo saunassa. Syksyn ensimmäisissä saunailloissa törmääkin aina hämmentyneisiin katseisiin phuksipojan kohdatessa suihkussa alastoman teekkaritytön.

Työpaikalla naiset voivat hyvin puhua miespuolisista työkavereistaan poikina, mutta tytöttelyä pidetään loukkaavana naisten aliarvioimisena. Työyhteisön miehistä voidaan puhua näiden sukupuolta korostaen, mutta auta armias jos joku erehtyy luonnehtimaan naispuolisen työntekijän käytöstä jotenkin sukupuolelleen tyypilliseksi.

Raiskaajat, seksuaaliset ahdistelijat ja pelurit ovat aina miehiä.

Miksi miesten oletetaan olevan kyltymättömiä seksipetoja, jotka tuntevat itsensä imarrelluksi kenen tahansa naisen huomiosta, samalla kun naisen itsensä standardit ovat niin korkeat, että kuka tahansa tätä lähestyvä mies on ilman muuta ällöttävä sika?

Ja jotta tämä ei jäisi liian ulkokohtaiseksi tarkasteluksi, otan mukaan vielä esimerkin omasta elämästäni. Melko henkilökohtaisen ja jopa lievää häpeää tuottavan sellaisen, koska sellaisia me naiset olemme ei käy enää perusteluksi itselleni. Minä, naimisissa oleva nainen, pidän oikeutenani harrastaa kevyttä flirttiä työkaverini, tietääkseni sinkun pojan (miehen!), kanssa. Okei, minut tuntevat tietävät minun flirttaavan melko kevyin perustein, vailla taka-ajatuksia eikä koskaan ilman jonkinlaista aloitteeksi tulkittavaa signaalia toisen osapuolen taholta, mutta tilanteen kuvitteleminen toisinpäin on silti aika karua. Sinkkutytölle flirttaileva naimisissa oleva mies aiheuttaisi työpaikalla todennäköisesti hämmennystä, jopa pahennusta, koska kyseisenkaltainen käytös asettaisi tytön jotenkin selvästi alisteiseen asemaan mieheen nähden. Miksi siis minä naisena oletan, että vastapuoli automaattisesti tulkitsee flirtin vain viihdyttäväksi leikiksi, jota se itselleni on, vaikka kyseessä todellisuudessa on valtapeli, jota mies ei voi voittaa?

(En näistä pohdinnoista huolimatta kuitenkaan aio lopettaa flirttaamista, koska se on aivan liian herkullinen kanssakäymisen muoto. Mutta minä toisaalta en aio katsoa Magic Mikea, pidän takapuoltani kohtalaisen julkisena omaisuutena enkä pahastu tytöksi kutsumisesta tai iskuyrityksistä, kunhan toinen osapuoli ei ole spurgu tai muuten vain tuhannen päissään/pahanhajuinen.)

PS. Seksikkäistä flirttikuvista krediitit Tommille!

Talojen nurkilla ja metsän siimeksessä

Bleiseri - Oneway

Puputeeppari - Nümph

Nahkahousut - KappAhl

Kengät - Vagabond

Rannekoru - joku ulkomaalainen nettikauppa (Forever21?)

Kaulakoru - DIY

Hain poseeratessani sellaista eteeristä metsänkeijufiilistä mutta jostain syystä näytän enemmän metsään eksyneeltä narkomaanilta. Jotain kiehtovaa näissä kuvissa silti kai on kun en osannut niitä edes tuon enempää karsia. Asu itsessään nyt oli aika peruskauraa, syksy ehkä houkuttelee esiin astetta rokahtavampaa meininkiä. Hiukset näyttävät lyhemmiltä kuin ovatkaan, kun iskin ne niskasta pinneillä kiinni. Oikeastihan pehko alkaa olla jo aika ylikasvanut, ja yritän nyt kovasti arpoa kasvatanko hiukset taas pitkäksi vai leikkaanko. Tai oikeastaan olen jo päättänyt leikkaavani, mutta raaskin käyttää rahojani kampaajaan ehkä vasta parin kuukauden päästä, ja silloin tilanne voikin jo taas olla ihan toinen.

Mulla on muuten ongelma. Haluaisin ihan hirveästi kirjoittaa mielipidekirjoituksia vähän kaikesta, mutta en haluaisi kuvattomia postauksia ja ainoat kamerassa olevat kuvat viimeajoilta ovat asukuvia, joita taas en haluaisi sotkea mihinkään syvälliseen lässytykseen. No, ehkä koneen uumenista voisi löytyä jotain sopivia täytekuvia.

Hapsuja ja pitsiä

Neule - Gina Tricot

Pitsitoppi & musta tuubitoppi - Vila

Nahkahapsuhame - Zara

Bootsit - Bianco

Leggingsit - Seppälä

Kaulakoru - H&M

Ei mennyt näiden asukuvien napsiminen ihan putkeen mutta eipä asustakaan synkän sään vuoksi tullut ihan sellainen kuin alunperin kaavailin. No, hyvinhän ne nahka ja pitsi käyvät lämpimämpienkin asusteiden kanssa yhteen. Kun muissa blogeissa hehkutetaan syyspukeutumista, minä olen jotenkin edelleen jumissa kesässä. Haluaisin kirmata kesämekko ylläni hellesäässä jäätelö sormille sulaen, mutta sen sijaan jouduin hiljattain kaivamaan jopa sateenvarjon kaapista käyttöön. Kohta varmaankin metsästän jo joululahjoja toppatakkiin hautautuneena. Apua, nyt aloin kaivata talvea ja lunta, hus pois moiset ajatukset, vielä on kesä!

Haluan, tahdon, tarvitsen?

Kun huomaa kirjoittaneensa kilometrin verran tekstiä vailla minkäänlaista sisältöä, on ehkä hyvä aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. Voihan sitä näinkin tuntejaan käyttää. (Ja näköjään sitten kirjoittaa sen saman kilometrin vähän eri sanoin, hienoa. Jaarittelusta pitämättömät lukijat voivat hypätä suoraan viimeiseen kappaleeseen, ette menetä paljoa.)

Siis, kuluttaminen. Aihe, joka on blogimaailmassa ollut esillä aina, mutta viime aikoina ehkä enemmän kuin koskaan. Molempine ääripäineen.

Toiset raportoivat tuhannen euron edestä uusia ostoksia viikottain, toiset saarnaavat turhaa tavaran haalimista vastaan. Itse putoan ehkä johonkin harmaalle alueelle näiden kahden välissä. Väitän vaatekaappini sisällön olevan harvalukuisempi kuin nuorella naisella keskimäärin, mutta toisaalta olen aina käyttänyt rahaa melkoisen huolettomasti. Käytössäni on edelleen yläasteella hankittuja alushousuja enkä ole ikinä heittänyt roskiin vaatetta, joka ei olisi ollut rikki. Toisaalta ostin derbyliigan pikkujouluihin 129 eurolla mekon, jota olen niiden jälkeen käyttänyt kerran. En ole häämekkoani lukuunottamatta ikinä hankkinut vaatteita netistä ja minua suorastaan kauhistuttaa tilaan nää kaikki ja palautan jos ne ei ookaan kivoja -mentaliteetti, joka tuntuu olevan vallalla ainakin blogimaailmassa, ehkä nuorten naisten elämässä yleensäkin? Toisaalta en ikinä voisi ostaa vaatteita kirpputorilta, koska minua ällöttää ajatus jonkun tuntemattoman käyttämistä tavaroista, vaan tahdon omistaa kaiken uutena.

Moni tiedostavamman kuluttamisen puolesta puhuva perustaa ajatuksensa etiikkaan -liiallinen tavaran hankkiminen on maapallon tulevaisuuden kannalta kestämätöntä, lapsityöläiset raatavat itsensä hengiltä, jotta länsimaalaiset voisivat ostaa kaappinsa täyteen halpaa roinaa, ympäristö, luonnonvarat ja niin edelleen. Itse voin tunnustaa olevani todella itsekäs kuluttaja. Minua ei varsinaisesti kiinnosta, kuka vaatteeni on tehnyt ja missä olosuhteissa. Olen ostanut surutta halpoja ketjuliikkeiden riepuja, joskin olen myös käyttänyt niitä vuosia. Luonnonmateriaaleja olen suosinut aina, koska ajatus muoviin kääriytymisestä ei tunnu erityisen houkuttelevalta. Olen pyrkinyt välttämään tiukasti tiettyyn sesonkiin sidottuja vaatteita -ja toisaalta myös käyttämään sesonkivaatteitakin ympäri vuoden-, koska olisihan hölmöä joutua luopumaan kivoista vaatteista kuukausiksi sen takia, että niitä ei voi johonkin vuodenaikaan käyttää. Itsekkyyteni on siis sattunut johtamaan myös eettisesti ihan kestäviin ratkaisuihin. Hyvä niin.

Vaikka vaatteet ovatkin aina olleet suurin yksittäinen menoeräni, olen oikeastaan vasta blogien myötä ihan tosissani kiinnostunut niistä ja oman tyylini rakentamisesta. Aluksi kiinnostus näkyi ehkä entistäkin innokkaampana ostamisena. Inspiroiduin muiden tyyleistä ja rohkenin kokeilemaan erilaisia juttuja pukeutumisessa. Niin, ja halusin ottaa kivoja asukuvia. Koska olen kuitenkin aina ollut melkoinen tyylikameleontti, ei shoppailun seurauksena syntynyt täydellisen harmonista vaatekaappia vaan sekalainen kokoelma vaatteita laidasta laitaan. Tämä toki sopii ihmiselle, joka yhtenä päivänä tahtoo pukeutua nahkahousuihin ja toisena kukkamekkoon, mutta sekalaiseen joukkoon mahtuu helposti myös monta harha-askelta. Vaate, joka kaupassa on tuntunut hyvältä, ei kotona yhtäkkiä enää eksykään päälle. Olen karsinut hutiostoja sekä vanhoja lemppareita, jotka eivät nykyiseen tyyliin tai kroppaan istu, kärräämällä niitä sukulaisille ja kierrätykseen kassikaupalla. Silti kaappini pohjalla majailee vaatteita, joista en raaski luopua mutta joita en niiden mitäänsanomattomuuden vuoksi juuri käytäkään. Nämä vaatteet ovat sen verran uusia, etten voi vedota niiden eläkeiän täyttymiseen, tai maksaneet aikoinaan sen verran paljon, että niiden ilmaiseksi eteenpäin laittaminen tuntuu haaskuulta. Toisaalta tuntuu tyhmältä pukeutua tympeisiin vaatteisiin vain siksi, että tulisi niitäkin käytettyä edes joskus.

Nykyään harkitsen ostoksiani kauemmin kuin ikinä aiemmin. Tavoitteeni on vaatevarasto, jonka jokaista yksilöä rakastan palavasti. Laadin listoja vaatekaapin kulmakivistä ja vaatteista, joita ehdottomasti tarvitsen. (Useimmiten päädyn silti ostamaan jotain ihan muuta, koska tosirakkaus ei katso tarvelistoja.) Haaveilen kotimaisten suunnittelijoiden uniikkituotteista ja aikaa kestävästä laadusta. Kun ennen en olisi voinut kuvitellakaan maksavani mistään vaatekappaleesta muutamaa kymppiä enempää, on vaatekaapissani nyt jo useita yli sadan euron tuotteita. Ja haavelistallani äidin kanssa tehdyn kaupunkikierroksen ansiosta muutama moinen enemmän, kröhöm. Koska rahavarani kuitenkin ovat edelleen rajalliset (olenhan vielä hetken aikaa köyhä opiskelija), tarkoittaa kalliimpien vaatteiden ostaminen myös ostamista harvemmin. Uusi vaate tuntuu aina hyvältä mutta kenties vieläkin paremmalta, kun sen hankkii pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen. Ehkä silti kaikkein parhaimmalta tuntuu se, kun jättää jonkin vaatteen ostamatta ja huomaa jälkikäteen että elämä jatkuu ilmankin sitä. Jopa ilman niitä Monkin kukkafarkkuja, jotka minä idiootti jätin ostamatta alennusmyynneistä.

Olen siis onnistunut hillitsemään halujani kohtalaisesti, joskaan ostettujen vaatteiden vähentynyt määrä ei juurikaan vaikuta pankkitilin saldoon niiden ollessa entistä arvokkaampia. No, sentään vaatekaapin notkuvat hyllyt kiittävät painolastin vähentymisestä. Entäpä sitten ne tarpeet, ihan todelliset sellaiset? Treenikassini on äärimmäisen epäergonominen, sen olkahihna korjattu kahteen otteeseen rautalangalla ja nyt jälleen hajalla eivätkä treenikamatkaan oikein täydellisesti mahdu sinne. Pitkälahkeisia urheiluverkkareita olen ollut vailla miltei vuoden. Rintaliivejä omistan edelleen ehkä seitsemät käyttökelpoiset, niistäkin suurin osa liian isoja. Kummasti vain näitä asioita ostaessa aina iskee piheys: kyllähän mä nyt vielä tällä pärjään ja enhän mä nyt oikeesti näitä tarvi. Vaikka elämänlaatu voisi ihan huimasti parantua uuden treenikassin myötä, niin olisihan se nyt tosi tylsää laittaa rahansa johonkin hyödylliseen. Ja senkin kerran kun jotain ihan oikeasti tarpeellista sitten ostan, sen pitää olla jotenkin ihan överiä: käytettynä (!) ostamani rullaluistimet ovat aavistuksen isot, joten huomenna suuntaan Ruoholahden Suutarille ottamaan mittoja käsintehtyjä mittatilausluistimia varten. Mutta ne eivät ole edes kalliit yhtään parempiin normiluistimiin verrattuna ja miten mahtavaa on se, että joku tuote oikeasti tehdään alusta asti ihan juuri minua varten?! No ihan älyttömän mahtavaa, kuulkaas.

Koska onnistuin näköjään jälleen kerran purkamaan sydäntäni kilometrin verran, edelleen aika pitkälti ilman minkäänlaista sanomaa, lienee jonkinlainen loppukaneetti paikallaan. Mutta kun en oikein itsekään tiedä, mitä tällä kaikella halusin sanoa. Ehkä sen, että jatkuva ostosmassojen vyörytys blogeissa on alkanut vähitellen ahdistaa minuakin. Että olen pikkuhiljaa kasvamassa astetta tiedostavammaksi kuluttajaksi, olkoonkin että rakastan uusien tavaroiden omistamista ihan liikaa voidakseni kokonaan luopua shoppailusta. Että kymmenen ketjuliikkeen massavaatteen sijasta laitan rahani nykyään mieluummin johonkin ainutlaatuisempaan ja laadukkaampaan. Ehkä halusin myös ihmetellä sitä, että sadan euron laittaminen johonkin sydäntä sykähdyttävän ihanaan on huomattavasti helpompaa kuin parin kympin käyttäminen oikeasti tarpeelliseen asiaan. Mutta kun omistaa jo paljon enemmän kuin yhden vaatekerran, niin onko mikään uusi oikeastaan enää todella tarpeen? Ja toisaalta eikö mikä tahansa pitkäaikaista iloa tuottava asia olekin hankkimisen arvoinen? Niinpä voisin ottaa tavoitteekseni tästä lähtien ostaa vain sellaista, jonka tiedän ilahduttavan minua vielä vuosien päästäkin silkalla olemassaolollaan, sellaista jonka omistaminen on ilo pelkän ostamisen sijasta. Ja ehkäpä ei olisi huono tavoite sekään, että ostamalla ilahduttaisin myös myyjää, että tuotteen takana oikeasti olisi ihan aito ihminen?

Kuvituksena toimivat herkät muotikuvat by Tommi kiltalehtemme kesänumerosta, tätä lookia varten ei tarvinnut pennosiaan tuhlata!

Tosi jäätävä video

Ei tästä varmaan mitään selvää saa ja asiakin loistaa olemattomuudellaan, mutta nyt ei muunkaanlaiseen sisällöntuottoon taivu tämä bloggari.

Tjervetuloa hjuvat hjerrat ja rouvat

(Näin toivotti kiertoajelun alkajaisiksi venäläinen oppaamme, jonka suomi oli vahvaa aksenttia ja muutamaa erikoista sanavalintaa lukuunottamatta oikein kelvollista.)

Tällainen riemuidiootti napsi kannella itsestään kuvia kansainvälistymisstrategiaryhmätyön ohessa. Kivasti hymyilen kulmahampaat esillä, oonkohan salaa vampyyri?

Tämä näky oli ensimmäinen, mitä Pietarista näin. Laiva kulki laituriin ihan hullun pitkän teollisuusalueen-telakan-minkälie ohi. Nosturiviidakko aamuauringossa oli ihan hieno.

Passintarkastukseen jonottaessa ehti hyvin napsia kuvia. Harmi vain, että nämä kirkkaanväriset pelastusrenkaat harmaalla seinällä olivat ainoa millää tasolla kuvauksellinen asia reitillä. Jono ulottui tiskeiltä laivaan asti ja kesti tunnin, hyvässä seurassa ihan inhimillinen sessio kuitenkin.

Terminaalin edessä hyppäsimme suoraan kiertoajelubussiimme ja lähdimme kolmen tunnin kierrokselle ympäri kaupunkia. Parhailla maisemapaikoilla pysähdyttiin valokuvaus- ja jaloittelutauoille, joten yhteen pötköön ei sentään bussissa tarvinut kököttää. Kuvissa on ekan ja tokan tauon kuvauskohteet, (kenen nyt olikaan) linnoitus ja Iisakin kirkko.

Pahamaineinen vankila ja sfinksit. Tai sfinksit eivät olleet pahamaineisia, kai. Tässä kohtaa vuorossa oli puolen tunnin tauko matkamuistomyymälässä, jossa tarjolla oli myös ilmaista kahvia, vodkaa, likööriä, konjakkia... Ei hyvä juttu firman virkistysreissulla, varsinkaan kun aamupalasta on kulunut jo vähintään se neljä tuntia. Lotan kanssa kiersimme myymälän, minkä jälkeen uskalsimme kurkistaa takahuoneeseen. Kuvitelkaa astuvanne höyrysaunaan, jossa vesihöyryn vesi on korvattu viinalla. Ja tämän höyrysaunan nurkassa pyöreä pöytä täynnä shottilaseja ja pöydän ympärillä silmät ilosta kiiluen työkavereita kädessään parin litran vodkapullo ja kasvoillaan mielipuolinen hymy. Poistuimme aika äkkiä ja vietimme loput tauosta kaupan epäidyllisessä ympäristössä käppäillen.

Tämä oli ehkä Pyhän Ylösnousemuksen kappeli tai jotain sen tapaista? Matalat rakennukset ainakin ovat nunnien asuintiloja (mistä voisi ehkä päätellä että kyseessä olikin luostari eikä kappeli). Taivas ja rakennusten seinät loistivat kilpaa, nämä vaikuttivat jopa harvinaisen hyvinhoidetuilta vanhasta iästään huolimatta. Suurin osa kaupungin kauniista palatseista kun tuntui olevan aika rapistuneita tai sitten juuri kunnostustöiden alaisina.

Tässä kohdassa olimme tainneet päästä jo vapaalle jalalle. Sähköjohtoja risteili tuolla taivaan täydeltä, niin että melkein joka kuvassa sellaisia roikkuu maiseman edessä. Sama juttu oli muuten Karibian saarilla, johtojen ilmaan vetäminen lienee aika paljon edullisempaa kuin maahan kaivaminen. Vai onko jollain tähän joku pätevämpi teoria?

Ruokapaikan kanssa meillä kävi oman junnuporukkamme kanssa tosi hyvä tuuri. Koska aamupala oli tosiaan syöty kahdeksan aikoihin ja bussiajelulta päästy kahden jälkeen, oli ravintolan etsiminen prioriteetti numero yksi heti rahanvaihdon jälkeen. Tämä sattui olemaan oikeastaan ensimmäinen paikka, johon varsinaisesti kiinnitimme huomiota, ja pikaisen listan tutkimisen jälkeen marssimme sisään. Paikka oli sisustettu ihan mielettömällä pieteetillä venäläiseen maalaistyyliin ja sekaan sotkettu vähän neuvostokitschiä, telkkarissa pyörivät psykedeeliset piirretyt ja ensimmäistä salia hallitsi iso hiiligrilli. Kahdeksan hengen seurueellemme järjestyi mukava paikka, kun nuoret ja ystävälliset tarjoilijat siirsivät kolme pienempää pöytää yhteen. Ruokavaihtoehtoja oli runsaasti perinteisestä venäläisestä yleismaailmallisempaan, ja kaikki olivat tyytyväisiä omiin annoksiinsa. Kotikalja ja hunajaolutkin olivat hyviä eikä lystistä tarvinnut paljon mitään maksaakaan.

Alkuperäinen tarkoitus oli lounaan jälkeen napata vähän jälkiruokaevästä mukaan ja suunnata Kesäpuistoon piknikille. Ruokakaupan metsästäminen -ja sen löydyttyä poikien viinahyllyn kartoitus- vei kuitenkin sen verran paljon aikaa, että hylkäsimme lopulta eväsajatuksen ja ajattelimme vain piipahtaa vilkaisemassa puistoa. Noh, niin kuin matkaopas varoitti, matkat luonnossa ovat aina pidempiä kuin kartalla. Lotan kanssa kuitenkin sitkeästi painelimme puistoon asti muun porukan luovutettua ja ehdimme todeta, että hienolta näyttää. Paluumatkalla koukkasimme toisen puiston läpi, mutta kun uloskäyntiä ei toisesta päästä toivomastamme kohtaa löytynytkään, meni homma vähän juoksuksi. Ehdimme sentään napata parit komeat otokset Verikirkosta, kunnes säntäsimme matkaan. Perille bussiin syöksyimme lopulta hikisinä ja puuskuttavina tasan sovittuun lähtöaikaan (jes!) minkä jälkeen odoteltiinkin sitten mattimyöhäisiä vartti. Hieno elämys kuitenkin tuo Verikirkolta Taiteiden aukiolle muutamassa minuutissa pinkominen.

Matkan kruunasi melkoisen villi ilta laivalla, me junnut tosin olimme varsin sivistyneesti verrattuna aikuisempaan väkeen. Työporukalla reissaamisen hämmentäviä puolia on suht etäistenkin työkavereiden näkeminen tuhannen tuiskeessa. En tiedä, onko etu vai haitta, että itse selväpäisenä tulee muistamaan nämä kiehtovat kohtaamiset kirkkaasti vielä maanantainakin kun taas toisilla osapuolilla lienee illan kohdalla melkoisia mustia aukkoja muistissaan. Tuo laivan meininki muuten herätti minussa taas sen verran kummastusta aikuisten ihmisten alkoholikäyttäytymistä kohtaan, että tulen todennäköisesti avautumaan aiheesta täällä blogin puolella enemmänkin jossain vaiheessa. Miettikääpä argumentit valmiiksi! ;)

Maisemia pietarinlaivalta

Parin päivän reissulla ei ihan kamalasti ehdi kuvailla, mutta liikenee näitä räpsyjä ainakin kahteen postaukseen. Ensimmäisenä vuorossa menomatkalla kannella napattuja otoksia, seuraavaksi käydään sitten käsiksi itse kaupunkiin. Joka muuten oli ihana ja jonne tahdon ehdottomasti uudestaan ajan kanssa, kolmen tunnin bussikierros ja kolme tuntia vapaa-aikaa ei nyt vain ollut läheskään tarpeeksi.

Noin. Lauseita. Tämä hyvä.

(Olen nukkunut edellisen kahden yön aikana yhteensä ehkä kymmenen tuntia, joten nyt ei vain irtoa enempää asiaa.)

Ruokaa. Nyt. Kiitos.

Indian summer

Rohkenin pukemaan makrameeunelmani ihan oikeasti päälleni, ja varsin toimistokelpoinenhan siitä valkoiseen paitamekkoon yhdistettynä tulikin. Nyt kun mekko on korkattu, lienee siihen sonnustautuminen tulevaisuudessakin helpompaa. Ainoa huono puoli tuossa on se, että tällainen harppoja saa hapsut aika nopsaa sotkeutumaan toisiinsa paksuiksi patukoiksi, jotka kyllä onneksi saa helposti auki vähän nykimällä. Eikä kai se hitaamman kävelynkään opettelu välttämättä ihan huono ratkaisu olisi.

Niin kuin joku ehkä kuvista päätteli, kävin mekossani töiden lisäksi Senaatintorin Fashion Villagessa. Kameraan tarttuminen toimi hyvänä keinona välttää ostoksia joskaan en myöskään mitään erityisen sytyttävää kojuissa bongannut. Lisäksi arastelen pieniä putiikkeja ja minun pitää psyykata itseni etukäteen vahvasti ostomoodiin, jos jotain todella olisin aikeissa mukaani haalia. Kuten nyt viimeksi tämän mekkosen. Seuraava haasteeni onkin vielä joskus uskaltautua Design Forumin ja My o My:n kaltaisiin liikkeisiin, joissa olisi hurjan kivoja juttuja mutta myös pelottavia palvelualttiita myyjiä, jotka tervehtivät kun astuu sisään. Tiedän, olen vähän hassu. Pistäydyin muuten helsinginretkelläni myös Cosissa ensimmäistä kertaa ikinä, ja voi pojat sehän vaikutti lupaavalta. Tiedän minne suuntaan kun saan taas ostaa vaatteita.

Huomenna karkaan työreissulle Pietariin, huikea idea järjestää muuten vähän tylsät kehityspäivät ulkomailla! Risteilemme iltapäivällä itänaapuriin, vietämme siellä perjantaipäivän ja olemme takaisin Helsingissä lauantaiaamuna. En ole jotenkin osannut varautua reissuun yhtään, onneksi sain sentään vanhemmiltani näiden reissulta ylijääneet ruplat. Kai sitä kohta voisi pakatakin. Blogin kannalta matka tarkoittaa sitä, että minusta ei hetkeen kuulu täällä mitään ja hetken kuluttua sitten sitäkin enemmän. Palataan siis reissukuvien merkeissä joskus lähitulevaisuudessa!

PS. Jes! Olin oikeassa kaikissa haaveissani, intiaanikesä on täällä ja toivottavasti pysyy!