26.8.2012

Haluan, tahdon, tarvitsen?

Kun huomaa kirjoittaneensa kilometrin verran tekstiä vailla minkäänlaista sisältöä, on ehkä hyvä aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. Voihan sitä näinkin tuntejaan käyttää. (Ja näköjään sitten kirjoittaa sen saman kilometrin vähän eri sanoin, hienoa. Jaarittelusta pitämättömät lukijat voivat hypätä suoraan viimeiseen kappaleeseen, ette menetä paljoa.)

Siis, kuluttaminen. Aihe, joka on blogimaailmassa ollut esillä aina, mutta viime aikoina ehkä enemmän kuin koskaan. Molempine ääripäineen.


Toiset raportoivat tuhannen euron edestä uusia ostoksia viikottain, toiset saarnaavat turhaa tavaran haalimista vastaan. Itse putoan ehkä johonkin harmaalle alueelle näiden kahden välissä. Väitän vaatekaappini sisällön olevan harvalukuisempi kuin nuorella naisella keskimäärin, mutta toisaalta olen aina käyttänyt rahaa melkoisen huolettomasti. Käytössäni on edelleen yläasteella hankittuja alushousuja enkä ole ikinä heittänyt roskiin vaatetta, joka ei olisi ollut rikki. Toisaalta ostin derbyliigan pikkujouluihin 129 eurolla mekon, jota olen niiden jälkeen käyttänyt kerran. En ole häämekkoani lukuunottamatta ikinä hankkinut vaatteita netistä ja minua suorastaan kauhistuttaa tilaan nää kaikki ja palautan jos ne ei ookaan kivoja -mentaliteetti, joka tuntuu olevan vallalla ainakin blogimaailmassa, ehkä nuorten naisten elämässä yleensäkin? Toisaalta en ikinä voisi ostaa vaatteita kirpputorilta, koska minua ällöttää ajatus jonkun tuntemattoman käyttämistä tavaroista, vaan tahdon omistaa kaiken uutena.

Moni tiedostavamman kuluttamisen puolesta puhuva perustaa ajatuksensa etiikkaan -liiallinen tavaran hankkiminen on maapallon tulevaisuuden kannalta kestämätöntä, lapsityöläiset raatavat itsensä hengiltä, jotta länsimaalaiset voisivat ostaa kaappinsa täyteen halpaa roinaa, ympäristö, luonnonvarat ja niin edelleen. Itse voin tunnustaa olevani todella itsekäs kuluttaja. Minua ei varsinaisesti kiinnosta, kuka vaatteeni on tehnyt ja missä olosuhteissa. Olen ostanut surutta halpoja ketjuliikkeiden riepuja, joskin olen myös käyttänyt niitä vuosia. Luonnonmateriaaleja olen suosinut aina, koska ajatus muoviin kääriytymisestä ei tunnu erityisen houkuttelevalta. Olen pyrkinyt välttämään tiukasti tiettyyn sesonkiin sidottuja vaatteita -ja toisaalta myös käyttämään sesonkivaatteitakin ympäri vuoden-, koska olisihan hölmöä joutua luopumaan kivoista vaatteista kuukausiksi sen takia, että niitä ei voi johonkin vuodenaikaan käyttää. Itsekkyyteni on siis sattunut johtamaan myös eettisesti ihan kestäviin ratkaisuihin. Hyvä niin.


Vaikka vaatteet ovatkin aina olleet suurin yksittäinen menoeräni, olen oikeastaan vasta blogien myötä ihan tosissani kiinnostunut niistä ja oman tyylini rakentamisesta. Aluksi kiinnostus näkyi ehkä entistäkin innokkaampana ostamisena. Inspiroiduin muiden tyyleistä ja rohkenin kokeilemaan erilaisia juttuja pukeutumisessa. Niin, ja halusin ottaa kivoja asukuvia. Koska olen kuitenkin aina ollut melkoinen tyylikameleontti, ei shoppailun seurauksena syntynyt täydellisen harmonista vaatekaappia vaan sekalainen kokoelma vaatteita laidasta laitaan. Tämä toki sopii ihmiselle, joka yhtenä päivänä tahtoo pukeutua nahkahousuihin ja toisena kukkamekkoon, mutta sekalaiseen joukkoon mahtuu helposti myös monta harha-askelta. Vaate, joka kaupassa on tuntunut hyvältä, ei kotona yhtäkkiä enää eksykään päälle. Olen karsinut hutiostoja sekä vanhoja lemppareita, jotka eivät nykyiseen tyyliin tai kroppaan istu, kärräämällä niitä sukulaisille ja kierrätykseen kassikaupalla. Silti kaappini pohjalla majailee vaatteita, joista en raaski luopua mutta joita en niiden mitäänsanomattomuuden vuoksi juuri käytäkään. Nämä vaatteet ovat sen verran uusia, etten voi vedota niiden eläkeiän täyttymiseen, tai maksaneet aikoinaan sen verran paljon, että niiden ilmaiseksi eteenpäin laittaminen tuntuu haaskuulta. Toisaalta tuntuu tyhmältä pukeutua tympeisiin vaatteisiin vain siksi, että tulisi niitäkin käytettyä edes joskus.

Nykyään harkitsen ostoksiani kauemmin kuin ikinä aiemmin. Tavoitteeni on vaatevarasto, jonka jokaista yksilöä rakastan palavasti. Laadin listoja vaatekaapin kulmakivistä ja vaatteista, joita ehdottomasti tarvitsen. (Useimmiten päädyn silti ostamaan jotain ihan muuta, koska tosirakkaus ei katso tarvelistoja.) Haaveilen kotimaisten suunnittelijoiden uniikkituotteista ja aikaa kestävästä laadusta. Kun ennen en olisi voinut kuvitellakaan maksavani mistään vaatekappaleesta muutamaa kymppiä enempää, on vaatekaapissani nyt jo useita yli sadan euron tuotteita. Ja haavelistallani äidin kanssa tehdyn kaupunkikierroksen ansiosta muutama moinen enemmän, kröhöm. Koska rahavarani kuitenkin ovat edelleen rajalliset (olenhan vielä hetken aikaa köyhä opiskelija), tarkoittaa kalliimpien vaatteiden ostaminen myös ostamista harvemmin. Uusi vaate tuntuu aina hyvältä mutta kenties vieläkin paremmalta, kun sen hankkii pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen. Ehkä silti kaikkein parhaimmalta tuntuu se, kun jättää jonkin vaatteen ostamatta ja huomaa jälkikäteen että elämä jatkuu ilmankin sitä. Jopa ilman niitä Monkin kukkafarkkuja, jotka minä idiootti jätin ostamatta alennusmyynneistä.


Olen siis onnistunut hillitsemään halujani kohtalaisesti, joskaan ostettujen vaatteiden vähentynyt määrä ei juurikaan vaikuta pankkitilin saldoon niiden ollessa entistä arvokkaampia. No, sentään vaatekaapin notkuvat hyllyt kiittävät painolastin vähentymisestä. Entäpä sitten ne tarpeet, ihan todelliset sellaiset? Treenikassini on äärimmäisen epäergonominen, sen olkahihna korjattu kahteen otteeseen rautalangalla ja nyt jälleen hajalla eivätkä treenikamatkaan oikein täydellisesti mahdu sinne. Pitkälahkeisia urheiluverkkareita olen ollut vailla miltei vuoden. Rintaliivejä omistan edelleen ehkä seitsemät käyttökelpoiset, niistäkin suurin osa liian isoja. Kummasti vain näitä asioita ostaessa aina iskee piheys: kyllähän mä nyt vielä tällä pärjään ja enhän mä nyt oikeesti näitä tarvi. Vaikka elämänlaatu voisi ihan huimasti parantua uuden treenikassin myötä, niin olisihan se nyt tosi tylsää laittaa rahansa johonkin hyödylliseen. Ja senkin kerran kun jotain ihan oikeasti tarpeellista sitten ostan, sen pitää olla jotenkin ihan överiä: käytettynä (!) ostamani rullaluistimet ovat aavistuksen isot, joten huomenna suuntaan Ruoholahden Suutarille ottamaan mittoja käsintehtyjä mittatilausluistimia varten. Mutta ne eivät ole edes kalliit yhtään parempiin normiluistimiin verrattuna ja miten mahtavaa on se, että joku tuote oikeasti tehdään alusta asti ihan juuri minua varten?! No ihan älyttömän mahtavaa, kuulkaas.


Koska onnistuin näköjään jälleen kerran purkamaan sydäntäni kilometrin verran, edelleen aika pitkälti ilman minkäänlaista sanomaa, lienee jonkinlainen loppukaneetti paikallaan. Mutta kun en oikein itsekään tiedä, mitä tällä kaikella halusin sanoa. Ehkä sen, että jatkuva ostosmassojen vyörytys blogeissa on alkanut vähitellen ahdistaa minuakin. Että olen pikkuhiljaa kasvamassa astetta tiedostavammaksi kuluttajaksi, olkoonkin että rakastan uusien tavaroiden omistamista ihan liikaa voidakseni kokonaan luopua shoppailusta. Että kymmenen ketjuliikkeen massavaatteen sijasta laitan rahani nykyään mieluummin johonkin ainutlaatuisempaan ja laadukkaampaan. Ehkä halusin myös ihmetellä sitä, että sadan euron laittaminen johonkin sydäntä sykähdyttävän ihanaan on huomattavasti helpompaa kuin parin kympin käyttäminen oikeasti tarpeelliseen asiaan. Mutta kun omistaa jo paljon enemmän kuin yhden vaatekerran, niin onko mikään uusi oikeastaan enää todella tarpeen? Ja toisaalta eikö mikä tahansa pitkäaikaista iloa tuottava asia olekin hankkimisen arvoinen? Niinpä voisin ottaa tavoitteekseni tästä lähtien ostaa vain sellaista, jonka tiedän ilahduttavan minua vielä vuosien päästäkin silkalla olemassaolollaan, sellaista jonka omistaminen on ilo pelkän ostamisen sijasta. Ja ehkäpä ei olisi huono tavoite sekään, että ostamalla ilahduttaisin myös myyjää, että tuotteen takana oikeasti olisi ihan aito ihminen?

Kuvituksena toimivat herkät muotikuvat by Tommi kiltalehtemme kesänumerosta, tätä lookia varten ei tarvinnut pennosiaan tuhlata!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti